Kun kuvittelit nähneesi jo elämästä kaiken

Sanotaan, että elämää ei voi ennustaa eikä voi tietää mitä kaikkea on mahdollista kokea.

Itse kuvittelin, että olen monissa liemissä keitetty keski-ikäistynyt nainen, joka on elänyt punaisen hirsitalon maalla, kahden lapsen, koirien ja asuntolainan kanssa. Repinyt idyllin omasta tahdosta hajalle ja aloittanut kaiken alusta. Menettänyt elämässä kaiken ja rakentanut palasista vahvan omilla jaloilla seisoneen naisen takaisin elämään.

Joillekin onnenluku on 13, joillekin se merkitsee epäonnea. Itselleni se tarkoittaa nahkan luomista. Olen elänyt kaksi kolmentoistavuoden ajanjaksoa, joiden jälkeen on pitänyt pyyhkiä kyyneleet ja lähteä rakentamaan omannäköistä elämää uudelleen.

Jälkimmäinen rakennustyö on vielä pahasti kesken ja mietinkin pitkään, kuinka paljon on voimavaroja kirjoittaa ajatuksia ylös. Olen terapeuttina käyttänyt asiakkaille kirjoittamista yhtenä työkaluna, ja nyt kadotin keväällä oman kykyni kirjoittaa. Sanat katosivat, jäivät kurkkuun, valuivat kyyneleiden kanssa pitkin poskia.

Ihminen on taitava sulkemaan ympäriltään merkkejä, joiden tulisi toimia hälytyskelloina ja kyky sulkea itsensä kuplaan suojellakseen itseään, on taito, joka meillä monilla on. Mutta myös taito valehdella, että asiat ovat hyvin, silloinkin kun ne eivät ole, mutta emme joko halua tai osaa pukea niitä sanoiksi. Ehkä emme myöskään halua, että antamalla sanojen tulla voisimme muuttaa asioiden tilaa, vaan on helpompi työntää toinen pois, sillä alitajuntaisesti olemme kertoneet hänelle jäähyväiset, emmekä edes anna hänelle mahdollisuutta.

Kykymme tuntea tunteita ja elää niitä, tekee meistä inhimillisen, mutta samalla haavoittuvan ja satutettavan. Kun on avannut toiselle itsestään kaiken ja peloissaan satuttaa toista ennen kuin toinen voisi satuttaa itseään tekee näin jälkeenpäin ajatellen elämästään helvettiä. Kun asiat ovat liian hyvin, tulee aika, jolloin kaikki pitää rikkoa sirpaleiksi, koska kuvittelee, ettei ole ansainnut onnea eikä halua tulla satutettavaksi. Näin ollen on helpompi satuttaa ensin toista ja samalla itseään.

Mutta, kun tuleekin päivä, jolloin kuplaasi viilletään haava ja odottamatta rikotaan suojasi, jonka rakentamiseen olet käyttänyt aikasi ja rahasi. Hajottaen sen, jossa tiedät olevasi valtavan hyvä ja taitava, huomaat, että rakentamasi kupla on ollut kulissi, teatterin lavaste, jonka kautta olet näytellyt jonkun toisen elämännäytelmää ja unohtanut itse elää. Tuolle näyttämölle olit huomaamatta tuonut myös muut näytökset, ja sotkenut ne yhden ja saman näytelmän lavasteisiin.

Mutta luotat vielä, että sinulla on jokin, jota vasten nojata, joku, joka kerää palaset ja liimaa ne jälleen kasaan. Kunnes ymmärrät, että tuo kaikki on ollut harhaa, olettamusta siitä, että sinulla on olemassa joku, joka olisi ymmärtänyt, että siinä hetkessä, kun tarvitset eniten toista, ei hän koskaan ole siinä ollutkaan, vaan olet ollut hänelle vain jokin varjokuva toisen ihmisen muistoista, vertailukohde sekä vastakohta, jonka kautta joku muu on rakentanut omaa kasvuaan.

Kun sinulta viedään kaikki.

Kun sielusi huutaa ja mielesi tekisi repiä sydän irti rinnasta. Kun tuntuu, ettet pysty hengittämään kuin kiipeämällä korkeimman kallion päälle ja katsomalla kaukaisuuteen. Laskeutumalla jääkylmän vedenpinnan alle tietäen, että tämä päivä on yhtä hyvä päivä kuolla kuin huominen.

Uskoen, että jokaisella on sielunkumppani ja tarkoitus.

Jokainen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on tarkoitettu tapahtuvan. Näin uskon. Jokaisella tarinalla on tarkoitus, vaikka tarina olisi kuinka kipeä ja raastava. Vaikka tarina päättyisi suruun ja kyyneliin. Tarina, jota et pysty ääneen kertomaan, tietäen, että jos kertoisit, ei kukaan uskoisi. Olethan näytellyt roolisi vuorosanoja myöten näytelmässä vakuuttavasti.

Joskus kohtaaminen voi olla lyhyt, mutta sitäkin merkityksellisempi. Merkityksellisyys luo toivoa. Kohtaaminen on voinut jättää kehoosi muistijäljen, jonka olemassaolosta et tiennyt, ennen kuin tienne kohtaavat jälleen, joskus jopa kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Muistijälki, joka kehoon on silloin piirretty, kertoo, että olet saapunut kotiin eikä enää tarvitse koittaa vastustaa kohtaloa. Riittää, että kuulet toisen äänen ja olet sylissä, vaikka välissä olisi kilometrejä.

Menneisyys on kadonnut ja matka on antanut juuri ne asiat ja ihmiset elämään, jotka on tarkoitettu kanssasi kulkemaan. Kokemukset hiovat meistä kulmia ja muokkaavat meistä sileitä kuin aallon silittämä kiven pinta.

Joka on pidellyt

aaltojen silittämää

kiveä kädessään,

tietää että jatkuvilla

hyväilyillä

on ihmeitä

tekevä

voima.

-Tommy Tabermann-

Jokaisella kohtaamisella ja tapahtumalla on tarkoitus. Koen suurta kiitollisuutta, että olen saanut elää elämän, josta minulla on kaksi upeaa aikuista lasta sekä olen saanut rakastaa ja kokenut rakkaudenkaltaista tunnetta itseäni kohtaan.

Olen saanut tehdä asioita, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi ja osoittaneet kuinka rajoja voidaan venyttää tahdonvoimalla. Saanut kasvaa ammatillisesti.

Mutta olen myös polvet verillä kyntänyt pitkin asvalttia ja tehnyt pahoja virheitä. Onneksi haavojen päälle syntyy rupia, jotka ajan myötä muuttuvat arviksi. Tänään juuri tässä, makaan oman pienen vuokrakotini sohvalla katsoen kiitollisena elämää taaksepäin ja kokien kiitollisuutta ja rakkautta. Tietäen, että tästäkin selvitään.

Olkoon tämä tilinpäätös ja samalla jonkin uuden alku. Jonkin, joka taianomaisesti on kulkenut kaikki nämä vuosikymmenet mukanani heijastuen valintoihin ja päätöksiin, joita elämään mahtuu.

Olkoon seuraavat neljäkymmentäkolme vuotta aavistuksen armollisempia, jos jotain saan toivoa. Ja muistaen, ettei niin huonosti mene elämässä, etteikö aina olisi vaihtoehto.