Numerolappu rinnassa
Kirjoitettu 26.2. 2023
Monille on varmasti tullut vuosien saatossa selväksi, että mä en ole mikään kovin liikunnallinen ihminen. Sohellan ja häsään vähän kaikkea ja innostun monista jutuista, mutta että liikunallinen en ole. Rakastan irtokarkkeja ja sohvalla pötköttelyä. Ja silti mä aina löydän itseni jostain kummallisesta urheilutapahtumasta. Eikä siinä mitään, jos siellä onnistuisi, mutta kuinka monet turhautumisen kyyneleet olen tirauttanut tajutessani kuinka sysipaska olen ja että olen taas kerran joukon viimeinen surkealla ajalla. Ja siihen, kun lisää kaupan päälle häviämisen tunteen vihaamisen, niin ruoska viuhuu ja itsekritiikki on saatanallinen. Miksi taas piti mennä....asettamaan itsensä naurunalaiseksi.
Yksi koetinkivi mikä vuosien saatossa on ollut, jonka selättämisestä tuli useamman vuoden taistelu on ollut massahiihtotapahtuma Finlandia- hiihto. Ihan alkuun kiitos alakoulun liikunnan opettajan, joka maini(o)sti sai tapettua niin hiihto- kuin luistelukiinnostuksen koulun liikuntatunneilla. En kuudennen luokan jälkeen suostunut laittamaan suksia jalkaan enkä moisia omistanut koko aikuisikänäni aina vuoteen 2009 asti. Tuolloin toimin eräässä varhaiskasvatusyksikössä töissä, ja siinä lapsia valvoessamme pihalla, kuulin erään työkaverini puhuvan, että hän olisi hiihtänyt monta Finlandiaa, mutta tämä oli jäänyt kokematta, sillä hänellä ei ole ollut kaveria, joka tapahtumaan osallistuisi. Siinä aikani kuunneltuani, tokaisin, että jos osallistumisesi on tuosta kiinni, niin minä lähden kaveriksi. Ja niin me allekirjoitimme sopimuksen, joka takasi meidän seisovan lähtöviivalla v.2010 matkana perinteinen 50km. Kaverini pääsi upealla ajalla maaliin, mutta itse pääsin vajaan 30km, kunnes oli pakko keskeyttää. Voin kertoa, että kyllä sapetti, vaikka treeniä pohjalla oli alle 10km. Ja suksetkin oli lainavälineet.
Sen verran jäi tosiaan sapettamaan, että koitin muutaman vuoden jälkeen uudelleen startata, sillä takaraivossa kummitteli ajatus, kuin olisin jäänyt niin sanotusti ladun varteen, kun en päässyt maaliin saakka. Tuolloin valitettavasti kaaduin Messilän alamäessä. Ja jouduin jättämään leikin taas kesken. Päätin, että en enää koskaan hiihdä. Mutta niin sieltä on tultu maaliin muutamia kertoja vuosien saatossa ja niin aika kultaa muistot, että ei mitään hajua kuinka monta kertaa olen maaliviivan ylittänyt tai miltä matkalta saatikka mihin aikaan. Ainoastaan muistan epäonnistumiset. Ja niinpä sitä eilen oltiin taas lähtöviivalla ja tultiin maaliin. Suoritus itsessään on paska, jos sitä vertaa kokonaisuuteen. Mutta verratessa sitä omaan taustaan, oli se huippusoritus, sillä eilen ei olisi enempään ollut mahkuja.
Joten, nyt voi hyvillä mielin laittaa sukset takkaan ja keskittyä muihin juttuihin. Juttuihin, jotka ovat saaneet alkunsa yhtä typerällä tavalla kuin vuosia kestänyt hiihtokamppailu.
Mutta summasummarum, nyt nautitaan auringosta ja tulevista muistoista, sillä muistoja ei saa kuin tekemällä.
Joten kiitos kaikille tsempeistä, kannustuksista, valmennusneuvoista ja lähtöviivaseurasta. Vuodeksi 2023 on sovittu kolme starttia ja sen jälkeen liikutaan vain omaksi iloksi, ilman numerolappua rinnassa <3, sen verran voin paljastaa, ettei noihin startteihin kuulu ainuttakaan puolimaraa tai täysmittaista maraa, ne on koettu, vaikkei virallista ajanottoa marassa tosin ole....hmmm.... pitäisikö se vielä kuitenkin koittaa ennen kuin täyttää 50v. Ja sitten vasta päästää irti.....
Olisiko mukaan lähtijöitä????????